Äiti ja isä eivät katso mua silmiin, he eivät uskalla puhua mulle. Istun yksin saunan pukuhuoneessa patjalla, jolla olen maannut viime yön tuijottaen kattoon. Äidin vaikerointi kuuluu kolmannesta kerroksesta asti, isä istuu kivikasvoisena ohohuoneen nojatuolissa tuijottaen ulos, enkä tiedä mitä hän siellä näkee, jos mitään. Muut sisarukset ovat kriisiterapeutilla, mä sanoin, ettei pysty, en jaksa enkä halua. Että mun on helpointa koota ajatukseni kirjoittamalla, muokkaamalla tekstiä.
Luulen, etten voi jatkaa D:n kanssa. Miten voisin? Miten mä voin jatkaa yhtään mitään?
En voi olla miettimättä sitä, minkälainen reaktio omasta kuolemastani aiheutuisi. Varmaan helpotusta? (
Enkä voi olla miettimättä sitä, että olen onnellinen siitä, ettemme olleet siskon kanssa niin läheisiä. Tai että olen kateellinen hänelle. Että hän uskalsi ja onnistui ja pystyi siihen.)
Voi tää on niin kamalaa luettavaa nykyisin, siis vielä kamalampaa kun ennen. Miltä susta mahtaakaan tuntua ja tuntuuko kaikki sanat tähän vaan ihan typerältä? Kommentoin silti, että jos voisin mitenkään auttaa niin auttaisin, tuskimpa se paljoa lohduttaa mutta silti. Joskus vielä nääkin on huonoja muistoja. Yritä jaksaa, oli helpotus että vielä kirjotit vaikka itse ehkä olisit toivonut muuta.
VastaaPoista